Päälliköt

Olin ensimmäistä kertaa tänä syksynä uimassa sisäaltaassa. Meno oli lennokasta ja olo uinnin jälkeen autuas niin kuin aina. Uimahullu olen. Ei siitä nyt sen enempää.

Treenin jälkeen poikkesin uimahallin kahvioon. Paikalle saapui kaksi päällikköä (noin 3-4 -vuotiaat tyttö ja poika). Heillä oli mukana yksi henkilökuntaan kuuluva (isä), joka toimi tällä kertaa autonkuljettajana, tarjoilijana, hovimestarina sekä puvustajana.  Henkilökunta auttoi päälliköt pöytään istumaan, auttoi heidät ulos kuumista haalareistaan ja katsoi että kaikki oli päälliköillä mukavasti. Tämän jälkeen henkilökunta kiirehti katsomaan, mitä herkkua voisi heille tarjoilla. Päälliköt olivat silminnähden nälkäisiä ja siksi kovin arvaamattomia. Henkilökunta huikkasi tiskiltä, että täältä löytyisi teille karjalanpiirakkaa munavoilla. Päälliköt takoivat pieniä nyrkkejään pöytään ja huusivat yhteen ääneen niin kuin vain kaksi päällikköä voi yhteen ääneen huutaa:

-Ei, ei, ei, ei, ei, ei, eeeeeei, ei, ei!

Henkilökunta kiiruhti äkkiä pöydän ääreen rauhoittamaan tilannetta, pyyhkäisi  räkävanan toisen päällikön ylähuulen päältä, huokasi syvään ja aloitti alusta:

-Arvatkaapa mitä Liisu ja Leevi (nimet muutettu)? Ette tiedäkään, mitä herkkua täällä on tarjolla. Täältä löytyy ta-da-da-dam: karjalanpiirakkaa ja munavoita. Mikä onnenpäivä!

Päälliköt tuijottivat henkilökuntaa hiljaa suut auki. Pieneksi hetkeksi jännitys tiivistyi kuin aristoteelisessa tragediassa ennen katharsiksen hetkeä, ennen kauhun sekaisten tunteiden vaihtumista helpotukseksi.

-Joo, joo, joo, joo, joooooo, joo. Kaa-alanpiiakkaa! Joo-joo-joo-joo.

Vaikka  päälliköiden päät eivät varmasti aina näin helpolla käänny, niin silti tässä tarinassa piili opetus: ei  vain se, mitä sanoo, vaan myös se, miten sen sanoo.