Valinnaisuuden pakko

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessorin, Kiti Müllerin, mukaan peruskouluissa ja toisella asteella on nykyään liikaa valinnaisuutta (HS 25.3.2012). Olen niin samaa mieltä. On aivan älytöntä, että lasten ja nuorten pitää kehittymässä olevan itsetuntemuksen ja persoonallisuuden kanssa tehdä päätöksiä, jotka saattavat suunnata heidän koko elämäänsä. Valinnaisainepäätösten takana lapsuudessa ja nuoruudessa seisovat usein myös vanhemmat, mutta vanhempien tiedon, intohimojen, tulkintojen ja maun mukaan tehdyt valinnaisainevalinnat eivät ole sen parempia kuin lapsenkaan.

Lapsille ja nuorille riittää suht sama perusmalli kaikille: sopivan monipuolinen cocktail  nk. lukuaineita, mantsaa, fysiikkaa, kemiaa, äidinkieltä, muita kieliä, taideaineita ja liikuntaa. Näin kaikille annetaan suhteellisen tasalaatuinen viljelymaasto, josta erityiskykyjään voi jatkossa kehittää. Ei tarvitse olla taideaineisiin suuntautunut 9-vuotias, eikä 10-vuotias luonnontieteilijä.  Sen sijaan, että tehdään valinnaisaineluokkajakoja, niin tärkeää olisi kehittää opetusmetodeja erilaisia oppijoita huomioiviksi: toinen oppii parhaiten kuulemalla, toinen tekemällä, kolmas näkemällä. Opetustilanteissa voisi hyödyntää enemmän kaikkia aisteja. Eri oppiaineita voisi soveltaa laajemmin myös toisten aineiden tunneilla. Esimerkiksi matematiikkaa voi hyödyntää liikuntatunnilla tai kieliä musiikintunnilla.

Aivojen otsalohkot ovat tärkeät sosiaalisen vuorovaikutuksen, itsetuntemuksen ja persoonallisuuden kehittymiselle. Erityisesti otsalohkon alueen peilisolut ovat tärkeitä toisen eleiden, äänensävyjen ja ilmeiden tulkinnassa. Niihin liittyy myös empatian kokemisen kyky. Vaikka 18-vuotiaan nuoren älyllinen kapasiteetti saattaa muuten vastata kypsemmän aikuisen kapasiteettia, niin otsalohkon alueen kypsyminen jatkuu nykytutkimuksen mukaan pitkälle aikuisuuteen, 25 - 30-vuotiaaksi, saakka.

Lasten ja nuorten jakaminen kouluissa tiettyihin karsinoihin heidän erikoislahjakkuuksien mukaan saattaa olla jopa haitallista: lapsi tai nuori alkaa pitää itseään tiettyyn viiteryhmään kuuluvana ja toiseen kuulumattomana. Tällainen kummallinen lahjakkuusluokkiin jakaminen saattaa hidastaa itsetuntemuksen kehitystä, koska oma lahjakkuusala voikin löytyä myöhemmällä iällä juuri siitä lokerosta, johon itseään ei koskaan lukenut kuuluvaksi.

Yksi tuttavani löysi matemaattisen lahjakkuutensa vahingossa vasta aivovamman jälkeen aikuisena, koska hän huomasi, että kuntoutuksessa matematiikka oli hyvä väline. Hän opiskeli löydöstä motivoituneena itselleen uuden ammatin, jossa pääsi käyttämään erityislahjakkuuttaan.

Yksi Parasta aivoillesi-kirjan kirjoittajista, Raija Kivinen, kertoo kirjassa, kuinka hänelle lopullinen ammatinvalinta selkeni vasta 26-vuotiaana, kun hän oli opiskellut itsensä maalisuoralle ruotsin ja englannin kielten opettajana. Vaikka vieraat kielet olivat olleet hänelle aina helppoja, niin silti se ei tarkoittanut suoraviivaista motivaatiota itsestään selvään alaan. Valmistumissuoralla hän ymmärsi, että kielten opettajaksi hän ei halunnut.

Pidetään siis lasten ja nuorten oppimiskenttä laajana, eikä ahdisteta heitä liioilla valinnoilla.