Liikunnan osaamisen pakko

Ihmiset hermostuvat itseensä käsittämättömän nopeasti, jos eivät heti nappaa jotain uutta liikettä, liikesarjaa tai lajia. En ole missään muussa maailman asiassa törmännyt vastaavanlaiseen itse asetettuun hetioppimisen pakkoon kuin liikunnassa. Se on ihan käsittämätöntä. Kukaan ei oleta tulevansa tohtoriksi jossain teoreettisessa aineessa yhdellä kertaa tai hahmottavansa vaikkapa kvanttifyysistä todellisuutta saman tien. Kukaan ei oleta voivansa luetella maailman historian käänteitä tarkasti yhden lukukerran jälkeen. Jostain syystä moni tuomitsee kuitenkin omat liikuntataitonsa hyvin lyhyiden kokeilujen jälkeen. 

Olemme oppineet vaikeimmat liikunnalliset asiat noin 1-2 vuoden iässä, kun olemme nousseet sitkeän harjoittelun kautta seisomaan kahdelle onnettoman pienelle räpylällemme. On suoranainen ihme, että niiden varassa pysyy pystyasennossa näinkin nivelekäs ja korkea olento kuin ihminen. Onneksi pystyynnousemisen tarve on niin suuri, että se ylittää liikunnallisen kärsivällisyytemme normirajat. Sen jälkeen kärsivällisyys alkaa vähitellen karista.

Totuus liikunnallisissa harjoituksissa edistymisessä piilee kuitenkin myös pystyasennon oppimisen jälkeen harjoittelussa: toistoissa, toistoissa ja taas kerran toistoissa. On parempi olla jatkuvasti punnitsematta, mitä osaan tai mitä en osaa. Tärkeintä on keskittyä tekemään uudestaan ja uudestaan, kärsivällisesti. Olisihan se nyt outoa, jos jokainen pystyisi muutaman harjoituksen jälkeen tanssimaan balettia kuin Minna Tervamäki, pelaamaan tennistä kuin Jarkko Nieminen tai tekemään jooga-asanoita kuin B.K.S Iyengar. Ei ystävät, se ei mene niin.

Jotta liikunnassa voi mennä eteenpäin, on kestettävä keskeneräisyys ja oma epätäydellisyys. On oltava jatkuvasti matkalla ja lakattava jatkuvasti arvioimasta omaa edistymistään. Suuri osa edistymisestä perustuu siihen, että enimmäkseen harjoituksissa ei mene ihan putkeen. Jos haluaa kehittyä, on lakattava murehtimasta omaa huonouttaan. On vain pysyttävä liikkeen virrassa ja luotettava siihen, että pikkuhiljaa asioita tapahtuu. On opittava suhtautumaan omaan epätäydellisyyteen haasteena, on opittava nauttimaan matkasta. On tehtävä, liikuttava, kokeiltava, epäonnistuttava ja lopetettava selitteleminen. Osaamattomuus on paras lähtökohta oppimiselle.  

P.S. Blogi syntyi tänä aamuna käymäni inspiroivan keskustelun siivittämänä: kiitos mahtikollegani Fatima Witick!