Samalla rannalla

Tänään otin aurinkokylvyn hölkötellen rantareitillä. Koska oli sunnuntai ja aurinko, joka on muuten viime aikoina ollut harvinainen ilmestys, niin tuttu, talvisin yleensä autio, rantareitti oli kansaa valtoimenaan. Oli kävelysauvaa, pulkkaa, suksea, kelkkaa, vaunua ja vempainta. Oli turkkia, tuulihousua, toppapukua, huulipunaa, hiuslakkaa, hajuvettä ja aurinkolasia. Oli rouvaa, herraa, lasta, mummoa, vaaria, lössejä, porukoita ja vielä isompia porukoita, jotka täyttivät kävelyreitin täpösen täyteen, niin että hölköttelyyn pääsi kätevästi liittämään ketteryysominaisuuksia kehittävän pujotteluharjoituksen. Kaikki olimme ottamassa aurinkokylpyä samoilla mestoilla. Muistin, miksi en osallistu joukkojuoksutapahtumiin.

Juokseminen on parasta yksin. Se ei ole herkkua kaikilla mausteilla silloin, kun ympärillä on vappuhulinan kaltainen karnevaali. Juokseminen on myös ihan ok kaverin kanssa tai pienellä kaveriporukalla, mutta silloin juoksemisen merkitys muuttuu. Se ei ole enää lepoa omissa ajatuksissa tai irti niistä. Se ei ole enää meditaatiota.

Yhdessä (kaksin tai pienessä porukassa) juostessa tulee hyvä olo ja siitä saa liikunnan jakamiseen ja sosiaalisuuteen liittyviä elämyksiä. On ihana tuuletella jälkeenpäin lenkkikaverin kanssa, miten hyvä fiilis on ja matkalla voi välillä huomata toisen osoittamana ympäristöstään asioita, jotka olisivat omissa oloissa juostessa jääneet huomiotta. Pari- ja ystävyyssuhteissa on mahtavaa, kun kaikki nauttivat liikunnasta ja liikuntahetkiä pystyy ainakin jonkin verran jakamaan toistensa kanssa. Valmentajana on mukavaa tsempata valmennettavaa ja saada tämä löytämään juoksemisen ilo.

Silti. Kun haluan lenkiltä vapaata assosiaatiovirtaa, aistien kokonaisvaltaista tuulettumista ja täydellistä meditatiivisuutta, niin silloin ponkaisen matkaan yksin ja pyrin parhaani mukaan pysymään pois ihmisten täyttämiltä pujottelureiteiltä.