Joogin nokkaa ja varpaita duunaamassa

Tilailin tuossa jokin aika sitten netin kautta muutamia joogihärpäkkeitä. Yksi niistä on lähes kaikkien joogien arvostama nenähuuhtelukannu. Pieni, sievä valkoinen muoviputeli, kuin kastelukannu. Ei siis mikään luomukannu näköjään tämä minun kannu. Sillä sitten suolavettä sieraimiin ja jo pitäisi talvi-ilmojen kuivattamien limakalvojeni  laulaa.

Joogaopettajani Kenan Albayrak antoi toisen hyvän vihjeen flunssabakteerien karkottamiseksi:  kannattaa voidella nenän limakalvoja oliivi- tai sesamöljyllä. Oliiviöljyä voi säilöä mukaansa pieneen puteliin ja siitä aina vähän hipaista sormella nokkaan. Olennaista on tietty, että sormi on puhdas, ei flunssabakteereissa uitettu. Jos on mukavuudenhaluinen hygienisti, niin vinkkinä mainittakoon, että apteekeissa myydään ihan tarkoitukseen varattuja sesamöljysumutinpulloja.  Hintaa tietenkin apteekin kautta hankitulle sesamöljylle tulee enemmän kuin kaupasta ostetulle.

Eilen posti toi myös varpaiden erottimet. Kunnon joogillahan varpaat ovat metrin päässä toisistaan. Olen tässä iltapäivän ratoksi nyt sitten venyttänyt varpaitani erilleen toisistaan, jotta saisin joku päivä täydelliset haravavarpaat.

Venytyshomma on ihan ok, kun istuu paikallaan, mutta auta armias, kun pitää lähteä venyttimet varpaiden välissä kahvinkeittoon. Huomasin muuttuneeni tönkkösuolatuksi, perspönäkäksi kantakävelijäksi. Kykenin pitämään erottimia varpaissani muuten puolisen tuntia ja niiden pois ottaminen oli aika kivunkatkuista puuhaa. Jälkeenpäin tuntui kyllä hyvältä. Varpaani löysivät hetkeksi omat polkunsa, eivätkä ahtautuneet toistensa niskaan. Etenkin pikkuvarpaani rakastaa ratsastaa nimettömällä. Sillä ei juurikaan ole omaa elämää.

Joogatunneillani kävijät ovat tottuneet siihen, että ohjeistan usein levittämään varpaita räpylämäisesti auki. Kuitenkin asiaan perehtymätön lukija saattaa tässä kohtaa ihmetellä, että minkä hemmetin takia varpaita pitää levitellä ja varsinkaan erillisten levittimien avulla. Ja varsinkin, jos se ei tunnu erityisen mukavalta.

Minäpä kerron teille tarinan varpaista, jotka rakastavat toisiaan, mutta joiden on universaalin hyvän nimissä parempi pysyä erossa toisistaan.

Varpaat rakastavat toisiinsa takertumista, tuen hakemista, liimautumista, nojailemista. Varpaat ovat perimmäisiltä luonteiltaan hyvin sosiaalisia olentoja. Tällainen yltiösosiaalisuus, jota varpaiden kohdalla jopa läheisriippuvaisuudeksi voisi kutsua, ei ole kuitenkaan varpaille pitkän päälle hyvä ratkaisu. Siitä ei tule varpaille hyvä elämä. Niistä tulee nahistuneita, päättämättömiä ja hervottomia  honkkeleita, jotka eivät enää muista, miksi ne ovat olemassa. Varpaiden elämän tarkoitus osana suurempaa kokonaisuutta hukkuu yltiöpäisten yhteisöllisyyspyrkimysten syliin, kun varpaat toisiaan hieroskellessaan eivät enää kykene näkemään metsää puilta. Toimiakseen yhdessä yhteisten, varpaiden omia haluja laajempien, päämäärien eteen niiden on osattava olla myös yksin.

Kaikenmoinen kengissä, varsikin kärkeen kapenevissa korkokengissä, käveleminen usein litistää varpaita kohti toisiaan ja voimistaa niiden yhteisöllisiä pyrkimyksiä.  Kun varpaat tällä tavalla jatkuvasti kiehnäävät kiinni toisissaan, niin tietäähän sen mitä siitä lopulta syntyy. Siitä syntyy lisää varpaita. Kansankielellä näitä varpaiden vauvoja kutsutaan liikavarpaiksi. Koska maailmaa ei ole kuitenkaan suunniteltu sellaiseksi, että varpaat jatkuvasti lisääntyisivät keskenään, niin on erityisen suositeltavaa opettaa varpaat kohtaamaan maailma itsenäisinä yksilöinä.

Varpaat voi kouluttaa itsenäisiksi yksilöiksi harrastamalla varpaiden erottelujumppia ja  -härpäkkeitä. Kun varpaat oppivat seisomaan ylväästi rivissä toinen toisensa vieressä, eivätkä toistensa päällä, niin silloin paitsi varpaiden kokonaisuus, myös jalkaterät ja nilkat voivat paremmin. Puhumattakaan varpaiden kasvulle alustan antavasta eliöstä, jota myös ihmiseksi kutsutaan.