Kiitosta vai syytöstä?

Silmiini osui jokin aika sitten pari artikkelia, joissa muutama joogaopettaja kertoi elämistään joogeina. Toinen artikkeleista julkaistiin terveyteen ja hyvinvointiin keskittyneessä aikakauslehdessä ja toinen joogaan erikoistuneessa lehdessä. Sen sijaan, että matka joogan maailmaan olisi näyttäytynyt jälkeenpäin kiinnostavana ja yhä syvenevänä oppimisprosessina inspiroivien opettajien ja erilaisten suuntausten kautta, näytti se näillä opettajilla muovautuvan katkeruuden kautta.

Joogaopettajien joogataival oli ollut väärinymmärrysten ja huononlaisen suorittamisen tietä, kun taas nykyhetki oli valoisa ja, kuin satumaisen onnen kannattelemana, juuri nyt oli löydetty oikea tapa harjoittaa joogaa. Opettajille ei tullut mieleenkään, että joogapolun aikana saavutetut kokemukset olivat mahdollisesti olleet tarpeen nykyisten oivallusten saavuttamiseksi. Että myös ei-enää-niin-makeet  opettajat ja suorittamaan puskevat tai muuten vain höhlät joogasuuntaukset olisivat olleet itse asiassa tärkeitä juttuja, jotta pystyi arvostamaan nykyistä upeasti valaistunutta tilannetta. Jäi tuntu, että jotain perimmäistä elämän prosessimaisuudesta ja sen spiraalimaisesti avautuvasta luonteesta oli näillä tyypeillä jäänyt oivaltamatta.

Artikkeleissa syyteltiin erityisesti aiempien joogasuuntausten kovia otteita ja sitä, että \"väärä\" metodi oli aiheuttanut jopa kehon rikkoutumista. Kuka ihme pakotti tekemään vaarallisia asioita ehdoin tahdoin ja vetämään itseään solmuihin, joihin ei olisi silloin tai ehkä koskaan pystynyt? Tuskin kukaan joogaopettaja ihmisiä väkisin solmii, ainakaan ase otsalla. Siinä kohdassa elämää oli näiden nyt-valaistuneiden opettajien oma egon henki luultavasti edistystä voimakkaasti himoitseva. Koska silloin-niin-tietämättömät joogit sitten unohtivat kohtuuden ja tekivät voimakkaita harjoituksia joka päivä useita tunteja, niin aivan varmasti se kulutti kehoa. Toisaalta ahkera harjoittelu myös vei kohti tilannetta, jossa he nyt olivat: eivät ne ihanasti avaavat siltakaaret ja käsinseisonnat upeine efekteineen olisi, ihan pelkkää risti-istuntaa harjoittamalla, alkaneet sujua.  Menneellä harjoituksen tiellä saattaa olla tekemistä sen kanssa, mitä heillä on nyt. Nyt on helppo istua viisaana harmoniassa maailman kanssa lootusasennossa, kun lonkat on vuosikymmeniä kestäneen harjoituksen avulla avattu. \"All things are difficult before they are easy\" Thomas Fuller (1608-1661). Fullerin viisaus taisi unohtua.

Päättäväisyys vie asiassa kuin asiassa eteenpäin, mutta altistaa myös vammoille. Kaikki fyysinen liike on lääkettä, mutta sen annosteluun liittyy aina riskinsä. Siinä mielessä asanoita viljelevät joogasuuntaukset eivät eroa muusta urheilusta. Jotta etenisi, on myös välillä tarpeen ottaa askeleita oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Jälkikäteen on helppo syytellä ulkopuolisia omista valinnoistaan, kun oma pullea ego ei ymmärtänyt kuunnella kehon viestejä.  

Menneisyyttä harmistuneena muistelleet joogit myös unohtivat sen, että nuorempina meille on luontaista toimia voimallisemmin ja harjoitella väkevämmin, koska kehon rajat eivät ole vielä asettuneet vastaan. Nuorina olemme myös malttamattomia ja pidämme usein vauhdikkaammista asioista kuin ikääntyessämme. Aika luontaisesti menomme vanhetessamme muuttuu vähän hillitymmäksi. Sitten on helppoa puistella jälkiviisaasti päätä nuoruuden kohellukselle. Oli se sitten joogan tai minkä muun tahansa saralla.

Kyseiset joogaopettajat olivat löytäneet joogan autuuden ihanasti myös siten, että tekivät joogaa nyt oman tapansa mukaan, ei minkään oppisuuntauksen.  Kaiken lisäksi juuri se oma tapa oli vielä, hupskeikkaa, paras tapa, jota itse asiassa kaikkien muidenkin kannattaisi tehdä, jos olisivat viisaita (tämä rivien välistä luettuna). Nykyisessä globaalisti virittäytyneessä maailmassa minua kiinnostaa, että mitä tarkoittaa oma tapa harjoittaa joogaa? Kuulostaa uskottavalta kutakuinkin, kun puhutaan irti sivilisaatiosta asuvan erakon \"joogaamisesta\", mutta meidän kaikkien muiden joogien jooga on varmasti oman pään lisäksi myös aika monesta muusta lähteestä poimittua.  Itse, vaikka omiin kykyihini uskonkin, en olisi luultavasti keksinyt joogan asanaharjoituksia ihan pelkästään universumiin puhaltelemalla.

Mitä pidempi joogamatka on takana, sitä kiinnostavampaa luulisi olevan myös katsoa taaksepäin. Erilaisten kokemusten kautta tuntee paremmin itseä, joogaperinnettä, ymmärrys asiasta syvenee ja tietää millaista joogaa kaipaa ja mitä joogalta tahtoo. Matkan alussa sitä ei voi tietää. Vasta kokemusten kautta pystyy myös vertailemaan. Jos jooga koetaan ainoastaan suorittamisena tai pakottavana, niin ehkä syy löytyy kuitenkin peiliin katsomalla, eikä vääriä opettajia tai suuntauksia syyttelemällä.

Mihin katosi artikkeleissa mukana olleiden joogien kiitollisuus koko mennyttä matkaa ja aiempia opettajia kohtaan?  Mihin katosivat menneet innostuksen ja hurmioitumisen hetket? Joskus näiden \"väärien\" opettajien seurassa on vietetty jopa vuosikymmeniä.  Jokuhan siinä hommassa on täytynyt vetää ja jotain ideaa siinä on täytynyt olla.

\"Väärien profeettojen tien\" moittiminen on tuttua myös monesta muusta yhteydestä, opiskeluista, työelämästä, ihmissuhteista, mistä vaan. Omista valinnoista on niin mukava syyttää muita. Kaitpa se on inhimillistä, vaikka samalla viimeisen päälle ärsyttävää.

Ja jälkiviisaus on tietty ah niin parasta viisautta.